Kymmenes luku, jossa pakkaajan askel muuttuu kepeästä raskaaksi ja takaisin.

 

Lokki vinkaisee jossain merellä, rikkoo Bangorin satamaan laskeutuneen täydellisen hiljaisuuden. Parin sadan metrin päässä lipuvan pikkupurkin kannella joku polttaa tupakkaa. Tulipään hehku ei riitä rikkomaan Pohjois-Walesin meri-ilman kovettaman pakkaajan verkkokalvoille muodostunutta kykyä nähdä pimeässä. Mies on kuin Kruppin teräs.

Pakkaaja on saapunut Lohikäärme-lippuaan ylpeänä kantavan valtion pohjoisosiin yhdestä ainoasta syystä. Cardiffin urbaani kaupunkielämä on kaikessa hektisyydessään ajanut pakkaajan sivuraiteille. Pakkaaja luulee löytävänsä itsensä maailmalta, mutta kaupungissa hurvittelu puskee usein tuon äärimmäisen tehtävän sankarimme mielestä. Näinä hetkinä pakkaaja selaa sääntökirjaansa aina sääntöön 46 asti ja poimii sieltä totuuden siemenen. Seuraavana askeleenaan tuulenpesä vierittää pitkää luihua sormeaan kartalla - vuorta etsien.

Tupakoivan miehen purtelo liukuu lähemmäs. Nyt se on jo tunnistettavissa, kyläpahasen satamavartija. Mies ja meri, miettii pakkaaja, tuo neonvalojen kyllästämä. Tuulenpesää pitkän hoikan vartensa päällä kantava poikanen tuntee kateuden piston sydämessään, tuossa suuressa ja lämpimässä. Ihminen syntyy rääkyen ja kuolee peläten, siinä välissä hän etsii rauhaa. Pakkaaja tekee sopimuksen itsensä kanssa: jos onnellisuus ei löydy valitulta suunnalta, tuulenpesä ryhtyy sataman vartijaksi, lipsuttelee valonsäteiden läpäisemättömässä yössä pienellä perämoottorillaan, kuuntelee aaltojen hiljaista laulua ja ottaa lunkisti. Vielä pakkaaja ei siihen ole kuitenkaan valmis, hän on jo lähempänä rauhaa.

Mt. Snowdonin huippu piilottelee pilvien takana. Saarivaltion korkeimman järkäleen yläruumis tietää mitä tapahtuman pitää, on peloissaan, tuntee jo varpaillaan pakkaajan hitaan, mutta määrätietoisen etenemisen. Tuuma tuumalta tarinan sankari, nyöritetty tuulenpesä edellään, työntyy korkeammalle ja korkeammalle. Eteläisessä opinahjossaan loppuesseensä jo paukuttanut honkkeli ei katso enää alas, Llanberiksen pikkutaajama kylpee polttavan kuumassa auringossa. Kellon lähestyessä puoltapäivää paikalliset lapsiperheet vaeltavat kohti viereisen vuoristojärven vilvoittavia tuulia, mutta pakkaaja on nyt yksin, on vain vuori ja pakkaaja.

Aurinko paahtaa pakkaajan niskaa, hän visualisoi yläpuolellaan lentävät lokit verenhimoisiksi korppikotkiksi. Sotamies Malmberg ei anna periksi. Huippu on jo lähellä, minua ette saa!

Viimeiset metrit ovat tuskaisimmat, maitohappo polttaa lihaksissa, alle jää kilometrin verran pudotusta, pakkaaja on vuorikauris. Ja nyt, tarinamme Bambi on huipulla - siellä tuulee. Hän levittää vaalean lerppuleipänsä päälle valtamerissä vapaana kasvanutta vedenelävää - tonnikala on aina ollut pakkaajan ystävä kätevän pakkauksensa takia. Kuivaa ehtoollistaan nieleskellessään hän hymyilee, tuulenpesä juhlii tuulessa.

 

Pakkikuvia lisätty osoitteeseen pakkaaja.kuvablogi.com