"Yhdestoista luku, jossa tarinan sankari lähtee"


Tyhjää. Hopeisen pilvilakanan ja taivaan muodostama raja roihuaa pinkeissä liekeissä. Yksinäisen tähden valaiseman unimaailman rauhaa repii SAS:n omistama valkoinen metallilintu. Vain muovinen portti erottaa koneessa istuvan rimppakinttuisen nuoren miehen hattarapintaisesta sairaan kauniista maailmasta – epätodellisesta puuterista, jonka koostumus tulee aina olemaan liian harvaa laihimmista laihimmillekkin. Viileään plexiin höyrystyy ympyrä tarinan sankarin suurehkosta tuulenhalkaisijasta virtaavasta hiilidioksidista. Niin kuin oksidikin, ei varjoja pakeneva pakkaaja ikinä sopeudu elämään ikkunan takana. Koneen syöksyessä pilvien läpi yön maalaa musta, maa Helsingissä täyttyy tulikärpäsistä.

University Hallin Tower-building kohoaa kukkulan päällä kaupungin korkeimmalle ylettäväksi elementiksi. Kukkulan rinteessä poimuilevaa tietä pitkin laskeutuu omituisen hiustyylin omaava räkönokka longboardillaan – pojalla on selässään aikaisemmasta poiketen epätavallisen suuri reppu, mutta laihoja hartioita näyttää painavan jokin muukin. Haikeus on se tunne, josta pojan kasvoille piirtynyt ilme tavallisesti viestii. Pakkaamisen kaksiteräisen miekan petollinen pää heilahtelee rohkeasydämen rinnalla. Lähtemisen paha kaksoisveli, luopuminen hapuilee jo pakkaajan aatamin omenaa laihoilla, niljakkailla sormillaan. Ihmiskuntaa aikojen alusta ruoskinut jäähyväiskulttuuri kertoo kahdella raajalla liikkuvan heimomme tarpeesta etsiä elämisen tunnetta myös kaukaa kipukynnyksen tuolta puolen. Taivas Cardiffin yläpuolella itkee ensimmäisenä.

”Show must go on”, toteavat pakkaajan sielunkumppanit, elämän makeat nektarit, pakkarittaret Lontoossa – yhden matkan päässä hekin. Pakkaaja imee heistä voimaa, ikkunan sulkeutuessa aukeaa jossain muualla toinen. Pakkarittarien sydäntä puristava kauneus muistuttaa myös saarivaltion ulkopuolisen maailman hyvistä puolista. Australia jo mielessään pakkaaja lainaa erään hyvän ystävänsä kerran Apulannan Toni Virtasen lainatusta lyriikasta lainaamaa lausetta mielessään: ”tähän päättyy paljon hyvää, paljon kaunista, jonka raajat kuolleet on, tän täytyy mennä näin”.